Muistan miten me kiipesimme omenapuiden oksistoa yhä ylemmäs kohti taivasta. Irtosimme maasta, pakenimme. Olimme merenneitoja ja heijastimme kirkasta valoa. Sukelsimme pohjaan.

Osia meistä on jäänyt kuluneisiin varvastossuihin, hyppynarujen säikeisiin, vadelmapensaiden juurelle haudattuihin aarteisiin. Menneet on sullottu laatikkoon. Kannen alle, ajan ulkopuolelle.

//

Memorybox, eli muistolaatikko, on säilytyspaikka menneestä muistuttaville esineille. Joskus muistolaatikko on tarkoituksella kerätty kasaan. Joskus sellainen syntyy kuin vahingossa ullakon nurkkaan tai vaatekaapin perälle. Ajan saatossa tapahtumat muuttuvat materiaksi: onnittelukorteiksi, rikkinäisiksi leluiksi, liian pieniksi vaatteiksi, päiväkirjamerkinnöiksi ja valokuviksi, joihin muistaminen kiertyy. Esineissä muistot ottavat kolmiulotteisen muodon, ne alkavat viedä tilaa laatikoiden pohjalta. Muistaminen on toistoa, kasaantumista, irtaantumista. Hioutumista, kulumista, kerääntymistä. Kiertoa spiraalin ratoja pitkin. Muistot ovat ajatusten luita.

Memorybox näyttelyn teoksissa muistaminen keskittyy paikkoihin, jotka ovat ekokriisin seurauksena muuttuneet. Asbestos Art Spacen kuution muotoinen näyttelytila toimii muistolaatikkona, johon on kerätty lapsuuden kesälomia, auringonvaloa, uintiretkiä, lumisadetta ja omenapuiden varjoja. Säilössä asiat jäävät välitilaan nykyisen ja menneen välillä. Esillä olevat laatikonmuotoiset Memorybox-veistokset ovat samalla säiliöitä muistoille ja samalla muistot itse.

Lue arvio näyttelystä täältä.

muistatko ne tuulettomat päivät? ne joina meri oli sininen ja kirkas ja auringonhelmiä putoili taivaalta. kesälomat ja valoon katoavat ääriviivat, meidänkin. ne päivät jotka ohuen hunnun läpi yhä kuultavat

silloin ei mietitty sitä miltä tuntuvat metsäpalot

lajikato lämpötila lumen puute myrskytuuli vedenkorkeus rankkasateet tulvavesi

silloin satoi kasoittain lunta ja jään pinnasta heijastui koko maailma.

//

Muistoja tuulettomista päivistä -näyttelykokonaisuus käsittee ekosurua ja ympäristönmuutoksesta johtuvaa nostalgiaa. Näyttelyssä esillä olevat maalaukset heijastavat lapsuudessa koettua luontoa. Useita teoksia on verhottu kierrätystekstiileihin niin, että kuvat ovat näkyvissä ainoastaan harson läpi – epätarkkoja samalla tavalla kuin ajan myötä hämärtyvät muistot. Mielikuvissa ilmastonmuutoksen seurauksena uimakelvottomaksi muuttuva Itämeri, katoavat metsät ja vuodenajat säilyvät kuitenkin sellaisina kuin ne ennen olivat. Ajan kerrosten läpi voi pudota suoraan takaisin alkuun, sinne

missä auringon valo vielä kimmeltää veden ohuella kalvolla.

heijastuksillaan vesi kahdentaa maailman

//

"Tänä kesänä olen uinut joka päivä. Päivittäinen uiminen on tehnyt aalloille tilaa, unille jotka ilmestyvät saariston takaa. Olen varonut osumasta pohjaan, antanut veden kantaa koko painoni, tullut osaksi pintaa. Toisinaan tuntuu kuin olisin pelkkä kuvajainen; kuljen rantaa, etsin veden kiiltävästä kalvosta omaa ääriviivaani – heijastuvaa valoa."

//

Vesi ja unet oli eräänlainen mielikuvapäiväkirja, joka tarkasteli veden materiaalisuutta ja sen heijastuksia. Näyttely oli tutkielma luonnonvesistä – etenkin merestä – rannoilla kuljeskelusta ja uimisesta. Teoksissa punoutuivat tekniikat maalaustaiteesta kuvanveistoon ja erilaisiin tekstiilitaiteen muotoihin. Kokonaisuuden toteutuksessa käytettiin meren rannoilta ja vedestä kesän aikana löytynyttä materiaalia, esimerkiksi muovia ja lasia, joihin aika ja aallokko ovat kerrostuneet.

Näyttely sai vaikutteita Simosen keväällä 2024 kirjoittamasta estetiikan kandidaatintutkielmasta Vesi Edvard Munchin maalauksissa, jossa hän tutki ja sovelsi ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin (1884-1962) ajatuksia vedestä ja mielikuvista. Näyttelyn nimi vesi ja unet viittaa Bachelardin samannimiseen filosofiseen esseekokoelmaan.

Lisäksi näyttelyä innoitti taiteilijan toukokuussa 2024 aloittama uimapäiväkirja ja haaste käydä vuoden ajan päivittäin uimassa luonnonvesissä, sekä erityisesti taiteilijan oma henkilökohtainen tarve kuljeskeluun ja mietiskelyyn vesien rannoilla.